tiistai 29. lokakuuta 2013

Ensimmäinen kolmannes meni yökkäillen

Nyt olen tukevasti viikolla 21+0, joten uskallan ehkä jo luoda varovaisen katseen raskauden ensimmäiseen kolmannekseen. Onneksi, onneksi, onneksi se on ohi.

Tein elämäni ensimmäisen raskaustestin 5.7.2013. Ennen lähes kellontarkat kuukautiseni olivat jo miltei viikon myöhässä. Se huolestutti. Joskus teininä kuukautiseni olivat jääneet väliin rankan liikunnan takia, mutta en uskonut sen olevan nyt syynä. Olin ollut reilun viikon Keski-Euroopassa ja harrastanut lähinnä syömistä.

Tässä olen Budapestissa kesäkuun lopussa. Olen jo raskaana, mutta en vielä tiedä sitä itse.
Tiesin jo, että saattaisin olla raskaana. Sen uskominen tuntui vaikealta. En siksi rynnännytkään testaamaan heti, kun olisin voinut. 

Edellisenä iltana Googletin alkuraskauden oireita ennen plussaa. Aluksi luin muiden kokemuksia lähinnä huvikseni. Sitten tajusin, että erittäin todennäköisesti olen siunatussa tilassa. Minulla oli koko ajan jano ja pissahätä. Huimasi, väsytti ja alavatsaa vihloi. Olin syyttänyt oireista kuumuutta ja menkkoja, jotka "todennäköisesti alkaisivat pian".

Niinpä seuraavana aamuna säntäsimme kauppaan. Ostimme viikonlopuksi ruokaa sekä viisi kiloa mansikoita ja raskaustestin. Tärisevin käsin kannoin mansikkalaatikon kotiin.

Vielä enemmän kädet tärisivät, kun sulkeuduin vessaan raskaustestin kanssa heti kotiin saavuttuani. Kirosin testin viiden minuutin odotteluaikaa, mutta tikkuun tuli välittömästi kaksi viivaa. Minä itkin elämäni olevan ohi, mutta onneksi mies oli rauhallisempi.

Testiin tuli kaksi viivaa kaksi päivää myöhemminkin. Silloin aloitin tämän blogin.



Alussa olo oli täysin normaali. Olin jopa hieman huolissani, kun pahoinvointia ei ollut. Se alkoi joskus viikolla seitsemän. Oksentelin suunnilleen kerran päivässä, joskus paristikin. Mikään ei oikein maistunut. Himoitsin lähinnä vaaleaa leipää, hedelmiä ja kirpeitä karkkeja.

Verensokeri ei saanut laskea yhtään, jotta en olisi oksentanut. Laukussa piti aina olla banaaneja ja pähkinöitä, jos heikko olo yllättäisi.

Väsymys oli järkyttävää. Onneksi sain nauttia aluksi oireista kesälomalla. Tuntui, ettei nukkuminen auta. Elokuun alussa palasin lomalta töihin ja suoritin viimeistä kurssiani yliopistolle. Olin jatkuvassa koomassa.

Jälkeenpäin ihmettelen, että selviydyin kaikesta kunnialla.

Olin aiemmin ajattelut liikkuvani ahkerasti koko raskauden ajan. Toisin kävi: alussa väsymys ja pahoinvointi pitivät minut pois lenkkipoluilta ja kuntosaleilta. Pyöräilin toisinaan töihin ja silloin tällöin jaksoin pukea juoksuvaatteet.

Henkisessäkään hyvinvoinnissa ei ollut kehumista. Raskaus tuntui uskomattomalta, vaikka minulla olikin selkeitä oireita. Usein mietin, onko kohdussani edes ketään.

Mietin paljon talouttamme ja tulevaisuuttani. Olisiko urani tässä? Pääsinkö enää takaisin töihin alalle, jolla on verinen kilpailu?

Ennen kaikkea mietin, olisimmeko me voineet odottaa. En olisi halunnut odottaa raskautumista vuosia, mutta toteutumisen nopeus hämmensi. En ollut varautunut niin nopeaa sikiämiseen. Emmehän me edes ehtineet yrittää.

Viikolla 11 neuvolassa kuuluivat sikiön sydänäänet. Pienen sydämen syke oli 160. Sen jälkeen oloni alkoi helpottaa. Se ei tapahtunut hetkessä, mutta vähitellen aloin kiintyä elämääni kuohuttaneeseen pieneen ihmeeseen.

Tiivistettynä voi sanoa, ettei ensimmäinen kolmannes ollut kovin nautinnollinen. Olen todella onnellinen, että se on ohi. Ehkä mahdollisesssa seuraavassa raskaudessa osaan nauttia odotuksen alkumetreistä.

En tietenkään vaihtaisi kokemuksiani pois. Olen kiitollinen siitä, että olen tullut helposti raskaaksi. Mielestäni on silti luvallista myöntää, etteivät siunatun tilan ensihetket tuntuneet kovin siunatuilta.

Onneksi olo on helpottanut sitä mukaa, kun raskausviikkoja on ollut lisää.

2 kommenttia: